Aittatar aihealueittain.

tiistai 29. huhtikuuta 2014

Reissupäiväkirja osa 1: matkustamista ja Pingviinejä.

Keskiviikko.

Huomenna on lähtö. HUOMENNA! Eilen suoritettiin jo suurin osa pakkaushommista (yhteensä neljä t-paitaa, yhtä monet kalsarit ja mun juoksukamat on miltei kaikki mitä mukaan lähtee. Takas sit täydemmällä satsilla.) Jäljellä tänään on viimeinen salitreeni, fiilistelykahvit, kissanruokien hankinta ja siivous, jotta kissanruokkijan kehtaa päästää sisälle kämppään.



Torstai.

Matkustuspäivä. Herätys soi brutaalisti klo 3.25, mutta stressi- ja jännitysintotasot niin korkealla, ettei tajunnut väsyttää.



Lennetään Amsterdamin, kautta Minneapolisiin ja sieltä Pittsburghiin. Matka-aika yhteensä n. 18h.

Lentokentällä näkyi muutamia tuttuja, aamiainen oli vielä hävyttömämmän hintainen, kuin muistin ja jono portille muodostui jo ennen kuin boarding oli alkanut. Mikään ei siis ole muuttunut reilussa kahdessa vuodessa.



Lennot sujui ok. Kolme lentoa yhteen päivään on aika puuduttavaa, mutta ei mitään verrattuna siihen, kuinka tuskaista matkustaminen oli skidinä. Katsoin vihdoin Monsters Universityn, joten aika ei myöskään mennyt hukkaan. (Äiti saattaisi väittää vastaan.)

Mulla on yksi erikoisuus, jota monikaan ei tiedä ja vielä harvempi ymmärtää. Mä rakastan lentokoneruokaa. RAKASTAN! Lentämisen paras hetki (saapumisen jälkeen, tietenkin) on, kun ruokakärryt saadaan vihdoin liikkeelle. Olen totaalisen malttamaton, en kestä epätietoisuutta siitä, mitä herkkuja tällä kertaa on tarjolla. Tuoksu alkaa leviämään käytävillä ja edempänä istuvat alkavat rapistelemaan omia yksittäispakattuja annoksiaan.

Siis kattokaa näitä herkkuja! Kuva on paluumatkalta, kun mennessä en tajunnut ikuistaa gourmée-herkkuja.


Kana vai kala? Kana, kiitos.
Tällä kertaa tarjolla oli Gouda-juustovoileipä, thaimaalaista kanaa ja riisiä, lämmin kanaleipä ja erinäisiä pähkinöitä, keksejä ja pretseleitä. NAM! Kaikki oli hyvää, uskokaa tai älkää.

Kun päästiin Pittsburghiin, vuokrattiin auto (Dodge Charger) ja kaveriksi sille Garminin navigaattori. Näillä sitten suunnistamaan kohti setäni kotia.

En ottanut autosta kuvaa, niin yritin googlella löytää oikean.


Löysimme perille yllättävän helposti. Koko saapuminen maahan oli kivuttomampaa, kuin oletin. Lentomme saapui perille n. 18 ja olimme Breading Avenuella klo 19.05. Kaksi tuntia ennen ilmoittamaani saapumisajankohtaa. Eli pääsimme yllättämään! Lähetessämme määränpäätä, aloin tunnistamaan paikkoja ja taloja.

Koti seuraavat kymmenen päivää.


Illalliseksi tilattiin pizzaa ja jälkkäriksi jäätelöä!

Perjantai.

Tuli nukuttua pitkään ja hartaasti. Perjantai pyhitettiin shoppailulle, unohdin pakata sukat itselleni ja muutenkin vaatteita oli kovin vähän. Tarvisin myös kengät, koska otin mukaan hobochic-tossut, jotka olisi tarkoitus heittää roskiin reissun päätteeksi. Lisäksi haluttiin ostaa seuraavan päivän menoa ajatellen Penguins paidat.

Tuli ylipäätään kierreltyä paljon. Oli vaikea tehdä päätöksiä, kun ei oltu vielä nähty KAIKKEA MITÄ ON TARJOLLA! Mutta ei me tyhjin käsin palattu. Muutamia perusjuttuja ja Pingviinipaidat. Ja sukkia!

Pingviinisälää.


Mun isä ja sisko tuli illalla, ehdittiin tovi hengailla ja syödä edellisillan jämiä, mutta mä kärsin jet lagista sen verran, että uni tuli suht aikaisin.


Lauantai.

Heräsin 3.00. Ja 3.32. Ja 4.17. Ja 5.52. Kello 6.18 luovutin. Kävin lenkillä ja siirryin ison herkkuaamiaisen pariin.

Me oltiin sovittu, että mentäisiin isolle jenkkiaamiaiselle porukalla, mutta faija oli päättänyt jotain ihan muuta. Hän halusi syömään johonkin leipäpaikkaan, jonka muisti nuoruudestaan. Siitäkin huolimatta, että kukaan muu ei ollut erityisen innostunut ajatuksesta. Syötiin systerin kanssa annokset puoliksi ja ihan ok sapuskaa oli. Mut ei mitään pancakeseja kuitenkaan!

Lähdettiin nostalgiakierrokselle Tyson-jengin kanssa, Jussi ja Mark menivät shoppailemaan. Käytiin kattoo missä isä ja setä asuivat ja kävivät kouluja junnuna. Scott-setä kertoi myös hieman makaaberin tarinan siitä miten sai ensimmäisen praktiikkansa tilat edullisesti. Aiemmin se oli ollut kampaamo, ilmeisesti ei erityisen menestynyt, kun omistaja oli hirttäytynyt paikan portaikkoon.

Illalla lähdettiin hyvissä ajoin kohti Consol Energy Centeriä, jossa tiedossa oli game 2 Playoffseissa Pittsburgh vs. Columbus. Tämä aktiviteetti oli reissun ehdottomasti odotetuin, ei vaan änärilätkää vaan änäri-PLAYOFF-lätkää!




Oltiin Consolilla vähän ennen kuin ovet avattiin ja kadut oli jo täynnä kannattajia. Mua jännitti ihan hulluna. Satiin pitkä maili sedän kaverilta, joka meille liput hommasi, jossa hän selitti missä voi käydä syömässä, mistä hakea liput ja miten päästään katsomoon. Heti aluksi mentiin vääristä ovista sisään ja mulla meni pasmat sekaisin. Kävin kysymässä henkilökuntadudelta apua ja meidät ohjattiin oikeaan paikkaan. Haettiin liput ja siirryttiin tarkistamaan paikat. Ei ollenkaan pöllömmät mestat!

The liput.


Kun otettiin kuvia, mä jotenkin häkellyin täysin siitä mihin mä olin vihdoin päässyt ja mitä oli vielä edessä ja ihan vähän kyynelehdin onnesta. Tiedättekö sellaisen hysteerisen onnellisen olotilan, joka on narun ja kyynelien sekoitusta.

Mikä muikistelija!

Nauratti ja itketti. Kaukalon laidalla.


Istuttiin hetki ja fiilisteltiin kunnes päätettiin hakea vähän fiinimpi illallinen ja seurattiin lämmittelyjä. Oli muuten monenlaista tarjottavaa Consolilla. Jopa SUSHIA. Olisi pitänyt ihan kuvien takia tilata niitä, mutta ukko oli hieman hienomman ruoan perässä.

Namnam NACHOJA!

Pelaajaesittelyt käytiin lämppien aikana ja jokaisesta pelaajasta sai vähän statseja.

MÄÄTTÄ! (Vai Maada, kuten paikalliset lausuivat?)


Paikalla oli eniten Crosbeja, Malkinin ollessa hyvä kakkonen. Mutta suomalaisnäkökulmasta ilahduttavaa oli huomata, että Määttä oli erittäin suosittu fanejen keskuudessa.

Tunnelma muuttui aivan huikeaksi, kun pelaajat saapuivat jäälle matsin alkuun.

NHL-kiekkoa on aina mahtavaa seurata. Mutta vasta näin paikan päällä nähtynä pystyin täysin arvostaa sen nopeuseroa verrattuna kotoisaan Liigaan. Tietty, missasin juuri Liiga-finaalin, mutta epäilen että se ei liikaa mielipiteeseeni vaikuttaisi.

MUTTA.
Tunnelmasta aion nyt vähän valittaa. Voihan se tietenkin olla, että game 2 ei ole se peli, johon jengi saa the fiiliksen päälle, mutta kyllä se silti on kovempi kuin perus runkosarjahömppä.


Suhteellisen kookas kypärä. Mahtuu vähän isompikin kallo.


Let's go Pens, oli ainoa kannatushuuto jota kuului. Sekään ei useimmiten lähtenyt spontaanisti, vaan sumutorven tahdittamana. Sinänsä kiva, kun se torvi alkoi soimaan, koko yleisö tiesi mitä tehdä. Silti olisin kaivannut vähän enemmän variaatiota.

Paikalla ei myöskään ollut Liigahalleissa tuttua faniryhmää. Ehkäpä tässä syy miksi
a.) Ei ole chantteja ja tifoja ja jatkuvaa kannatusta
b.) Kannatusinstigointi hoitui erilaisten äänimerkkien ja näyttöjen avulla.

The buckleupbaby. Tarinaa löytyy täältä.


Peli päättyi aivan toisen jatkoerän alkuun, Columbuksen voittoon.

Olisin halunnut nähdä minkälainen hulabaloo syntyy, kun jatkoerässä Pingviinit tekee voittomaalin, mutta tällä kertaa näin ei käynyt. Itse vihaan jatkoeriä, ne loppuu niin äkillisesti. Toivo on tärkeä asia penkkiurheilussa. Maalin tappiotilanne ajassa 58.21 ei tunnu fanista mahdottomalta. Mutta on jatkoerät silti mun mielestä paras tapa ratkaista peli, rankkarit on ihan skeidaa. Pthyi.

Siinä muutama ensimmäinen päivä.

-Aittatar

Eläinystävät paikan päältä. Ylävasemmalta myötäpäivään Crusher, Cordelia, Otis, Skeet. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti